Lahjakkuus, mihin riittää....juttu Salibandyliiton sivuilla. Jaska Kunelius, Happee
Lahjakkuus on yksi lempiaiheistani urheilussa. Nuorempana koin jopa kateutta lahjakkaita pelaajia kohtaan, etenkin kun pelasin Happeen A-junnuissa ykkösdivaria.
Olen itse syntynyt vuonna 1985, mutta tuossa joukkueessa meitä kasivitosia oli vain 2-3. Ykkös- ja kakkoskentän muodostivat vuosina 88-90 syntyneet pelaajat, esimerkiksi Juuso Heikkinen, Otto Tikka, Joonas Kaasalainen, Paul Kotilainen ynnä muut. Kasivitosten ikäluokka sai näyttöpaikkoja lähinnä kolmoskentässä tai penkin päässä. Mutta mihin saakka lahjakkuus lopulta riittää?
Kateus lahjakkuutta kohtaan on vähitellen väistynyt ja silmät ovat auenneet. Lahjakkuus ei nimittäin itsessään riitä loputtomiin. Se kertoo myös siitä, että Salibandyliigan taso on mielestäni parantunut kuluneiden seitsemän vuoden aikana. Lahjakkuudesta ei kannata olla kateellinen vaan ennemminkin iloinen siitä, että on saanut pelata lahjakkaiden pelaajien kanssa ja seurata heidän kehittymistään seuraavalle tasolle. Jos haluaa mukaan kansainvälisiin peleihin tai tahtoo auttaa joukkuettaan pelaamaan keväällä mahdollisimman pitkälle, pelkät syntymälahjat eivät riitä.
Moni lahjakas junnutähti saattaa tällä hetkellä kulkea nenä pystyssä pikkuseurassaan ja miettiä, että salibandyura on auki taivasta myöden. Voin kuitenkin kertoa, että työnteko ei mene lahjakkaallakaan pelaajalla hukkaan. Esimerkiksi Jami Manninen muokkasi itsestään muutamassa vuodessa kansainvälisen tason pelaajan. Sniper-hyökkääjästä ja maalintekijästä tuli henkisesti vahva ja monipuolinen urheilija. Tämä kuitenkin vaati töitä, sillä aloittaessamme Happeessa Jami oli fysiikan monella osa-alueelle esimerkiksi itseäni jäljessä. Jami paransi juoksukuntoaan juoksemalla ja vietti aikaa kyykkytangon alla ja lopulta pesi minut reilusti kaikissa fysiikkatesteissä. Kun hyvään fysiikkaan yhdistää hyvät lajitaidot, on kokonaispaketti varsin hyvässä kunnossa.
Yleensä pelaajan on hankala itse havainnoida kehittymistään, mutta ulkopuolinen saattaa huomata sen selkeämmin. Mielestäni esimerkiksi Peter Kotilaisen peliä on tällä kaudella ollut ilo seurata. Viime vuosien punttitreenit näkyvät voiman lisääntymisenä. Ennen linnunluista pelaajaa riepoteltiin ja siirreltiin toisinaan sivuun lahjakkuudestaan huolimatta, mutta nyt Peter parhaimmillaan juoksee vastustajan pakkien yli ja ottaa kontaktit miehekkäästi vastaan. Petri Kauko taas hankki uralleen useita lisävuosia laittamalla kroppansa rasvattomaan kuntoon muutama vuosi sitten. Helpolla se ei tullut, vaan rahkapurkit tulivat miehen ruokavaliossa tutuiksi. Mutta työntekoa arvostavassa toimintakulttuurissa on helpompi tehdä isojakin päätöksiä.
Esimerkkejä löytyy varmasti lukuisia muitakin ja jokaisesta seurasta. Kaikkia näitä yhdistää kuitenkin yksi asia: lahjakkuus olisi riittänyt. Nämä pelaajat olisivat iskeneet pörssejä ja saaneet pelata Salibandyliigassa myös pienemmällä työmäärällä. Mutta lahjakkuus ei riitä loputtomiin. Pelkkä lahjakkuus ei luultavasti riitä ykköskentän pelipaikkaan, finaaleihin, pörssivoittoihin, MM-kisoihin saati maailmanmestaruuteen. Kunnianhimo ja itsensä kehittämisen halu saavat myös lahjakkaat ihmiset tekemään töitä ja se palkitaan tavalla tai toisella ajan kuluessa. Lahjakkuutta ei kannata haaskata - ei ainakaan silloin, jos joskus halua voittaa.
Työnteolla ja lahjakkuuden ulosmittaamisella on myös suurempi vaikutus. Työnteon esimerkillä on vahva vaikutus joukkueen muihin jäseniin ja koko seuran toimintakulttuuriin. Jos lahjakkaat pelaajat laittavat itsensä peliin, on muiden helpompi seurata. Samalla vaikutetaan koko suomalaisen salibandyn kehitykseen.
Suomi on viime vuosien tuloksien (MM-kisat, Champions cup) perusteella ainakin miehissä selvästi Ruotsia jäljessä. Esimerkiksi monia ruotsalaisia joukkueita ja heidän peliään katsoessaan tulee mieleen, että tuolla joukkueella ja sen pelaajilla ei ole heikkouksia. Salibandyliigassa pystyy pelaamaan monin paikoin pelkällä pelisilmällä, hyvällä laukauksella tai syöttötaidoilla, eli siis lahjakkuudella. Jos emme laajalla rintamalla lähde monipuolistamaan taitojamme, annamme Ruotsille lisää etumatkaa jokaisessa Suomessa pelatussa ottelussa. Lahjakkuus riittää Salibandyliigassa pelaamiseen, mutta ei välttämättä sitä pidemmälle. Pelaajilla on tietysti erilaisia vahvuuksia ja niin pitääkin olla, mutta lahjana saatu hyvä laukaus ei voi olla tekosyy huonolle juoksukunnolle, tai hyvä pelisilmä ei suoraan toimi perusteluna kymmenen kilon ylipainolle.
Mikäli koko lajiyhteisö lähtee mukaan kehittämään itseään, paranee lajin laatu joka sarjatasolla. Homma ei voi mennä niin, että vain Salibandyliigaan nousevia pelaajia vaaditaan tekemään tarvittava määrä töitä lajin eteen. Divarissa, junnuissa ja kakkosen eri lohkoissa on jo nyt paljon seuroja, joissa tehdään hyvää työtä. Näitä seuroja kuitenkin mahtuu Suomeen vielä nykyistäkin enemmän. Jokainen salibandyseura etenkin pienellä paikkakunnalla on samalla näyteikkuna lajille ja vaikuttaa lajin uskottavuuteen. Kova äijä ei ole se, joka on syntymästään lahjakas ja jättää siksi fysiikkatreenit väliin. Kova äijä on sellainen, joka uskaltaa pistää itsensä likoon ja haastaa itseään myös tilanteessa, jossa on mahdollisuus epäonnistua.
Koko salibandyn lajikehityksen kannalta olisi siis tärkeää, että lahjakkaat pelaajat ottaisivat lahjakkuudestaan kaiken irti, ja lahjattomat pelaajat treenaisivat heikkoutensa entistä korkeammalle tasolle. Lajin taso ja kiinnostus yleisön silmissäkin paranee näillä konsteilla, tosin nykyihmisen mielestä ehkä liian hitaalla tempolla. Yleisö haluaa usein nähdä suorituksia, joihin ei itse pystyisi tai mitä kohti voisi itseään kehittää. Yleisö haluaa nähdä urheilijoita, jotka ovat ottaneet selvää siitä, mihin oma lahjakkuus ja omat kyvyt parhaimmillaan riittävät. Se ei tarkoita persoonien karsimista tai samaan muottiin tunkemista, vaan sitä, että pohjat tehdään siihen kuntoon, jotta lahjakkuus pääsee todella kukkimaan ja pelaaja on monipuolinen, jolloin hänen vahvuutensakin pääsevät paremmin oikeuksiinsa.
Jos olette eri mieltä, voitte katsoa vaikka Eemeli Salinin peliä. Puolustajan näkökulmasta kyseisellä härällä on harmittavan vähän heikkouksia.
Lahjakkaat pelaajat, näyttäkää tietä ja käyttäkää jokainen pisara lahjakkuudestanne. Teette samalla palveluksen koko lajiyhteisölle, oli sarjatasonne mikä tahansa. Itse lupaan kehittää mailankäsittelytaitojani lähemmäs Salibandyliigan tasoa etten vetäisi sarjamme nimeä lokaan. Jaska Kunelius, Happee